Maidon rikastaminen kalsiumilla — onko siinä järkeä?

Maitotuotteiden myyminen modifioimattomina terveellisinä luonnontuotteina ei ilmeisesti tarjoa tarpeeksi hyvää kasvua ja katetta meijeriteollisuudelle. Myynnin ja voiton maksimoimiseksi sen täytyy siksi kehitellä jatkuvasti uusia tuotteita, jotka perustuvat tavalla tai toisella kuluttajien miellyttämiseen.

Muutaman vuosikymmenen meijeriteollisuus kehitteli ylimakeita jogurtteja ja muita maitotuotteita. Niitä on tarjolla yhä vieläkin, mutta kritiikki niitä kohtaan on kasvussa, koska liiallisen sokerin haitat ovat hyvin tiedossa. Trendien kääntyessä meijeriteollisuus on alkanut modifioida maitotuotteita muulla tavoin. Kun osa kuluttajista käyttää yhä rasvattomia maitotuotteita, on kätevää, että maitorasvan ylimäärä voidaan tunkea esimerkiksi normaalia rasvamäärää paljon rasvaisempiin "turkkilaisiin" ja "kreikkalaisiin" jogurtteihin.

Viime aikoina meijeriteollisuus on alkanut enenevässä määrin täydentää maitotuotteita lisäkalsiumilla ja lisäproteiinilla — ikään kuin kalsium ja proteiini olisivat ravintoaineita, joita suomalaisesta ruokavaliosta puuttuu. Esimerksi Valiolla on Plus-tuotesarjansa, jossa on 50 prosenttia enemmän kalsiumia ja proteiinia. Valion tuotesivulla esitettyjen väitteiden mukaan ne sisältävät "enemmän tärkeitä ravintoaineita luuston ja lihasten hyvinvointiin". Valio väittää Plus-maidon olevan "entistä parempi maito luustolle ja lihaksille".

Maallikosta voi tuntua upealta, jos luustolle ja lihaksille tarkoitettuja ravintoaineita saadaan enemmän. Mutta tarkastellaanpa asiaa lähemmin. Onko todella niin, että ylimäärä kalsiumia ja maitoproteiinia on hyväksi? Tarvitsemmeko lisää kalsiumia ja maidon proteiinia? Onko niin,  että "too much of a good thing can be wonderful", kuten amerikkalainen elokuvatähti Mae West joskus sanoi?


Kalsiumin ylimäärä ei vähennä murtumariskiä

Pohjoismaisen ruokavaliomallin erityispiirre verrattuna maailman muihin ruokavalioihin on maitotuotteiden runsas käyttö. Niinpä suomalaiset saavatkin kalsiumia ravinnostaan keskimäärin riittävästi. Virallisissa suomalaisissa ravitsemussuosituksissa todetaan:

”Suomalaisten kalsiumin saanti on suosituksiin nähden runsasta, miehillä keskimäärin 1187 mg/vrk ja naisilla 971 mg/vrk. Myös lasten, nuorten ja vanhusten kalsiumin saanti on runsasta."

Edelleen suosituksissa arvioidaan:

"Kalsiumin vähäisen saannin ja osteoporoosin yhteys on edelleen epäselvä. Kalsiumin niukkuus ruokavaliossa on tuskin päätekijä osteoporoosin kehittymisessä, vaan mm. perimä ja liikunta vaikuttavat siihen."

Kalsiumin saannin korostaminen osteoporoosin ehkäisyssä olisi paikallaan, jos suomalaisten kalsiumin saanti olisi yleisesti liian vähäistä. Siitä huolimatta, että kalsiumin saanti on yleisesti riittävää, mainonnassa suomalaisille toitotetaan kalsiumia ja maitotuotteita pääasiallisena keinona torjua osteoporoosia.

Maailman arvostetuimpiin kuuluva ravitsemustutkija, Harvardin professori Walter C. Willett kirjoittaa asiasta näin:

”Monien länsimaiden ravitsemussuosituksissa puhutaan runsaan maitotuotteiden käytön puolesta, mitä perustellaan tavallisimmin niiden korkealla kalsiumpitoisuudella sekä osteoporoosin ja murtumien vähentämisellä. Kuitenkin suurimmat murtumariskit ovat maissa, joissa kalsiumin saanti on korkeaa. Suuret seurantatutkimukset eivät ole myöskään osoittaneet yhtäpitävästi, että maitotuotteita paljon käyttävillä olisi vähäisempi murtumien riski. Kalsium on välttämätön ravintoaine, mutta luun tarvitsemaa määrää on luultavasti liioiteltu tukeutumalla lyhytaikaisiin tutkimuksiin.”

Lisäksi satunnaistettujen ja kontrolloitujen tutkimusten meta-analyysissä eli aiempien tutkimusten koosteessa pelkän kalsiumlisän on osoitettu lisäävän murtumariskiä (Bischoff-Ferrari, et al. 2007).

Näkemykseni onkin, että kalsiumin saannin tuputtaminen väestölle yleensä ei ole paikallaan. Sen sijaan on totta, että kalsiumin liian vähäisen saannin ryhmiä on olemassa. Kalsiumin liian vähäinen saanti (alle 700 mg päivässä) on riski luustolle. Maitoa korvaaviin soijamaitoihin, soijajogurtteihin ja kauramaitoihin on kuitenkin lisätty kalsiumia. Sen vuoksi kalsiumin liian vähäisestä saannnista kärsivät lähinnä vain ne harvat raakaravintoa syövät vegaanit, jotka eivät käytä kalsiumilla täydennettyjä maitoa korvaavia juomia tai kalsiumlisää. He eivät kuitenkaan kuulu kalsiumilla täydennettyjen maitotuotteiden kuluttajakohderyhmään, koska he eivät halua käyttää maitotuotteita.

Liiallinen kalsiumin saanti ruokavaliosta ja/tai ravintolisistä voi lisätä aortan ja verisuonten kalkkiutumista. Vaaleat alueet ovat verisuonten kalkkiutumisia. Kuva Utrecthin yliopiston sivuilta.

Liiallinen kalsiumin saanti kohottaa sydäninfarktiriskiä

Sen lisäksi, että liiallisesta kalsiumista ei ole hyötyä luustolle, se voi myös kohottaa sydäntapausten riskiä, kuten British Medical Journalissa vuoden 2008 alussa julkaistu satunnaistettu ja lumekontrolloitu tutkimus paljastaa.

Tutkittavat olivat iäkkäitä mutta terveitä naisia, jotka saivat kalsiumia ruokavaliostaan noin 850 milligrammaa eli hieman vähemmän kuin suomalaisnaiset saavat. 1 000 milligramman kalsiumlisä kohotti heillä sydäninfarktiriskin peräti kaksinkertaiseksi lumevalmistetta saaneisiin verrattuna. Tulokset viittaavat vahvasti siihen, että runsas kalsiumin saanti voi olla haitallista sydän- ja verenkiertoelimistölle.

Asialle saatiin vielä vahvistusta kesällä 2010 British Medical Journalissa julkaistusta meta-analyysistä eli aiempien tutkimusten yhteenvedosta. Sen mukaan kalsiumlisän käyttö oli yhteydessä noin 85 prosenttia suurempaan sydäninfarktiriskiin niillä tutkituista, joiden kalsiumin saanti ruokavaliosta oli jo riittävää eli vähintään 800 milligrammaa päivässä. Kalsiumlisästä ei sen sijaan ollut haittaa niille, joiden kalsiumin saanti ravinnosta jäi alle 800 milligramman.

Kalsiumin sydäninfarktiriskiä lisäävä vaikutus voi aiheutua siitä, että kalsium kohottaa veren seerumin kalsiumtasoja. Pidempään jatkuvana se puolestaan voi lisätä verisuonten ja sydämen aortan kalkkiutumista — kalsiumin kertymistä verisuonten ja aortan seinämiin — varsinkin jos samanaikainen K2-vitamiinin saanti on vähäistä. Tutkijat toteavatkin, että jos kalsiumia saadaan hyvin runsaasti, sen "sydäninfarktia kohottava riski voi painaa vaa'assa enemmän kuin ne hyödyt, joita kalsiumista on luustolle.”


Maitotuotteet ja rintasyöpäriski

Joskus on epäilty, että maitotuotteet lisäisivät rintasyöpäriskiä. Asia on päinvastoin: useissa pitkissä seurantatutkimuksissa, myös parissa suomalaisessa, maitotuotteiden runsaahko käyttö ja kalsiumin saanti maitotuotteista on ollut yhteydessä tilastollisesti merkitsevästi pienempään rintasyöpäriskiin.

Maitotuotteiden käytöstä ja maidon kalsiumista on siis apua rintasyövän ehkäisyssä. Suomalaisillakin naisilla on kuitenkin tilastokeskuksen vuoden 2009 tietojen mukaan lähes seitsemän kertaa suurempi riski kuolla sepelvaltimotautiin, jonka riskitekijä liiallinen kalsium on. Siksi kalsiumin ylenmääräisessä nauttimisessa ei luultavasti ole mitään järkeä.


Suositukseni

Maitotuotteet ovat hyvä ja kätevä kalsiumin lähde ruokavaliossa. Maitotuotteiden kohtuukäyttö — noin kaksi annosta päivässä — on terveellistä niille, joille maitotuotteet sopivat. Suomalaisten kalsiumin saanti on yleisesti ottaen riittävällä tasolla. Jos kalsiumia kuitenkin saadaan liikaa, siitä voi olla haittaa sydämelle ja verisuonille. Siksi kalsiumilla täydennetyissä maitotuotteissa ei ole järkeä.

Suunnittelen artikkelille myös seuraavaa osaa, jossa aikomuksenani on tarkastella sitä, onko terveyden kannalta järkevää lisätä maitotuotteisiin ylimääräistä maitoproteiinia.

Viitteet:

Bischoff-Ferrari HA, et al. Calcium intake and hip fracture risk in men and women: a meta-analysis of prospective cohort studies and randomized controlled trials. Am J Clin Nutr. 2007 Dec;86(6):1780-90.

Bolland MJ, et al. Calcium supplements with or without vitamin D and risk of cardiovascular events: reanalysis of the Women's Health Initiative limited access dataset and meta-analysis. BMJ. 2011 Apr 19;342:d2040.

Bolland MJ et al. Effect of calcium supplements on risk of myocardial infarction and cardiovascular events: meta-analysis. BMJ 2010;341:c3691.

Bolland MJ et al. Vascular events in healthy older women receiving calcium supplementation: randomised controlled trial. BMJ. 2008 Jan 15. 

EU Register on nutrition and health claims. Directorate General for Health & Consumers. Tarkistettu 29.4.2012.

Harju J. Luusto lujaksi elämäntavoilla. Atena 2011.

Mitrou PN, et al. A prospective study of dietary calcium, dairy products and prostate cancer risk (Finland). Int J Cancer. 2007 Jun 1;120(11):2466-73.

Sabbagh Z, Vatanparast H. Is calcium supplementation a risk factor for cardiovascular diseases in older women? Nutr Rev. 2009 Feb;67(2):105-8.

Valio Plus -tuotteiden tuotesivu. Käyty 29.4.2012.

Willett WC. Overview and perspective in human nutrition. Asia Pac J Clin. Nutr 2008;17(S1):1-4.

K-vitamiini – unohdettu ravintoaine osteoporoosin ehkäisyssä ja hoidossa

kuva Flickr/wanko
K-vitamiini on erityisesti tummanvihreiden vihannesten sisältämä ravintoaine. Se parantaa luun laatua ja vähentää osteoporoottisten murtumien riskiä.

K-vitamiinia pidetään yhä usein pelkkänä veren hyytymistekijöiden muodostumisessa tarvittavana vitamiinina. On kuitenkin osoitettu, että K-vitamiinilla on muitakin elintärkeitä tehtäviä. Yksi niistä on, että se huolehtii osteokalsiinin gammakarboksylaatiosta eli käytännössä sen toimintakykyiseksi tekemisestä.

Osteokalsiini on luuta muodostavien solujen tuottama proteiini, jota tarvitaan luumatriksin muodostumisessa ja sen mineralisaatiossa. Osteokalsiini on myös luun aineenvaihdunnan mittari, joka kuvastaa luuta muodostavien solujen aktiivisuutta, ja siten sillä on merkitystä esimerkiksi osteoporoosin hoidossa.

Jos K-vitamiinia ei saada riittävästi, osteokalsiinia jää karboksyloitumatta. Se johtaa edelleen luumatriksin riittämättömään mineralisaatioon, mikä kohottaa murtumariskiä.


Vajaasti karboksyloitunut osteokalsiini on murtumien riskitekijä

Vajaasti karboksyloitunutta osteokalsiinia (ucOC) pidetään osteoporoottisten murtumien itsenäisenä riskitekijänä. Sellaisena se on lähes yhtä vahva kuin luun mineraalitiheys (BMD), jota yleensä pidetään osteoporoottisten murtumien tärkeimpänä osoittimena ja johon yleensä pelkästään kiinnitetään huomiota.

Kun heikko luun mineraalitiheys reisiluun kaulassa kohottaa lonkkamurtuman riskin noin 2,4 -kertaiseksi, korkea vajaasti karboksyloituneen osteokalsiinin määrä lisää murtumariskin 1,9-kertaiseksi. Jos kuitenkin matala luuntiheys ja runsas vajaasti karboksyloituneen osteokalsiinin määrä yhdistyvät, murtumariski kasvaa jo 5,5-kertaiseksi (Seibel 1997, Vergnaud 1997).

Suomalaistutkimuksessa on puolestaan havaittu, että karboksyloituneen osteokalsiinin määrä suhteessa seerumin kokonaisosteokalsiiniin (cOC/tOC) ennustaa voimakkaasti murtumariskiä. Heikon suhteen omaavilla on havaittu olevan 3,5-kertainen murtumariski (Luukinen 2000).

Vajaasti karboksyloituneen osteokalsiinin määrää (tai sen suhdetta kokonaisosteokalsiiniin, ucOC/tOC) pidetään K-vitamiinistatuksen osoittajana.

Käytännössä tiedot osteokalsiinin riittämättömästä karboksylaatiosta merkitsevät sitä, että K-vitamiinia saadaan ravinnosta yleisesti länsimaissa aivan liian vähän luuston suojaamiseksi. K-vitamiinin lisääminen alentaa vajaasti karboksyloituneen osteokalsiinin määrää.


Näin K-vitamiini lujittaa luustoa

K-vitamiinia siis tarvitaan osteokalsiinin aktivoimiseksi, mutta sen lisäksi K-vitamiinin on osoitettu vaikuttavan luustoon siitä riippumattomallakin tavalla. Ruokavaliosta saatuina määrinä K-vitamiinin hyödyt luustolle näyttävät pitkälti selittyvän sen ensiksi mainitulla vaikutustavalla, mutta varsinkin lääkkeellisinä annoksina käytettynä tulevat esille myös K2-vitamiinin muut hyödyt.

K2-vitamiinia on eri muotoja. Kokeellisissa tutkimuksissa on osoitettu, että K2-vitamiinin muodoista ainakin MK-4 ja MK-7 vaikuttavat osteoblastispesifisten geenien ilmentymiseen. Lisäksi MK-7 lisää osteoblastien erilaistumista ja sen on myös osoitettu estävän munasarjojen poiston aiheuttaman luukadon rotilla.

K-vitamiini vahvistaa luustoa sen ansiosta, että se saattaa parantaa jonkin verran luuntiheyttä, mutta lisäksi se myös parantaa luun laatua. K-vitamiini lisää luumatriksin mineralisaatiota ja osteosyyttien erilaistumista, ja siten katsotaan luotettavasti osoitetun, että K-vitamiinilla on vaikutusta rakenteellisiin ja solutason tekijöihin, jotka vaikuttavat luun lujuuteen (Atkins 2009).


Murtumariskiä vähentävä teho osoitettu interventiotutkimuksissa

K-vitamiinin on osoitettu lääkkeellisinä annoksina vähentävän osteoporoottisten murtumien riskiä useissa satunnaistetuissa ja kontrolloiduissa tutkimuksissa. Archives of Internal Medicine -tiedelehdessä julkaistussa 13 aiemman tutkimuksen systemaattisessa katsauksessa ja seitsemän tutkimuksen meta-analyysissä tutkittiin K2-vitamiinin vaikutusta murtumariskiin. Meta-analyysin mukaan K2-vitamiini vähentää selkärangan murtumia 60 prosentilla (CI 0.25–0.65), lonkkamurtumia 77 prosentilla (CI 0.12–0.47) ja kaikkia muita kuin selkärangan murtumia 81 prosentilla (CI 0.11–0.35) (Cockayne 2006).

K1-vitamiinilisän vaikutusta on tutkittu murtumien ehkäisyssä vähemmän, mutta eräässä kanadalaistutkimuksessa se puolitti murtumariskin vertailuryhmään verrattuna. K1-vitamiinia käytettiin 5 milligrammaa päivässä. Tutkimuksen ensisijaisena tavoitteena ei kuitenkaan ollut murtumariskin arviointi. (Cheung 2008)

Tyypillisesti K2-vitamiinia on käytetty tutkimuksissa 45 milligramman päiväannoksina, ja kaikki tutkimukset ovat olleet japanilaisia. Tällä annostuksella K2-vitamiini on tyypillisesti pysäyttänyt luuntiheyden heikkenemisen, kun se vertailuryhmässä on jatkanut heikkenemistään.

Eräissä länsimaisessa tutkimuksissa on K1-vitamiinia 1 milligramman annoksella. Se on vähentänyt luuntiheyden heikkenemistä 35–40 prosentilla vertailuryhmään verrattuna.


K2-vitamiini osteoporoosilääkkeenä

K2-vitamiini on menakinoni-4 muotoisena laajasti käytössä osteoporoosilääkkeenä Japanissa, mutta länsimaissa sitä ei ole vielä sellaiseksi hyväksytty (Iwamoto 2006). K2-vitamiinilla ei ole juuri todettu aiheuttavan haittavaikutuksia, ja sen kontraindikaatiot liittyvät verenohennuslääkkeiden käyttöön. (Tieteellisessä kirjallisuudessa on ehdotettu myös K2-vitamiinin (menakinoni-7) puskurinomaista käyttöä verenohennuslääkkeiden käytön ohella, mutta se tulee tehdä yhdessä hoitavan lääkärin kanssa.)

Osteoporoosin hoidossa käytetään yleensä ensilinjan lääkkeenä bisfosfonaatteja. Vaikkakin niiden teho murtumariskin vähentämisessä on osoitettu vakuuttavasti, niillä on kuitenkin haittavaikutuksia. Potilaat valittavat usein yläruoansulatuskanavan ärsytyksestä ja lisäksi bisfosfonaatit aiheuttavat vakavampiakin haittavaikutuksia. Ne esimerkiksi lisäävät leuan osteonekroosin ja epätyypillisten reisiluun murtumien riskiä. Vakavat haittavaikutukset ovat onneksi hyvin harvinaisia ja bisfosfonaattien käytön hyödyt ylittävät moninkertaisesti haittavaikutuksiin liittyvät riskit. Mahdolliset haittavaikutukset antavat kuitenkin aiheen etsiä vaihtoehtoja.

Vaihtoehdoista K2-vitamiini (menakinoni-4) on yksi mielenkiintoisimmista, vaikka sen tehoa osteoporoottisten murtumien ehkäisyssä ei ole toistaiseksi osoitettu yhtä luotettavasti kuin bisfosfonaattien. Tutkimusnäytön heikompi taso johtuu pääasiassa siitä, että K2-vitamiinia koskevat tutkimukset ovat usein olleet pieniä, mahdollisesti tutkimusrahoituksen pienuuden vuoksi.

Bisfosfonaattien vaikutustapaan verrattuna K2-vitamiinin vaikutus on kuitenkin sekä luonnollisempi että älykkäämpi, minkä ansiosta K2-vitamiini tuntuu erittäin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Päinvastoin kuin bisfosfonaatit, K2-vitamiini ei häiritse luun normaalia uusiutumissykliä, vaan päinvastoin tukee sitä.

Sen lisäksi K2-vitamiinilla on hyödyllisiä sivuvaikutuksia. Se ehkäisee syöpää ja sen lisäksi se myös vähentää merkittävästi verisuonten kalkkiutumista, mikä on havaittu väestötutkimuksissa ja osoitettu koe-eläimillä. Herättääkin ihmetystä, miksi länsimaissa ei ole käynnistetty tutkimuksia, joissa olisi käytetty farmakologisia annoksia K2-vitamiinia osteoporoosin hoidossa. Vaikuttaa siltä, että syyt eivät ole lääketieteellisiä, vaan terveystaloustieteellisiä ja kaupallisia.

Vaikka K2-vitamiinia on MK-4-muotoisena käytetty osteoporoosin hoidossa hyvin tuloksin, se ei kuitenkaan merkitse sitä, että ravinnosta saatavina määrinä K2-vitamiinista olisi juurikaan hyötyä luustolle. Itse asiassa väestötutkimukset viittaavat siihen, että ravinnosta saatavina määrinä lähinnä tummanvihreiden vihannesten sisältämästä K1-vitamiinista on hyötyä luustolle (Apalset 2011).

Tosin myös natto, japanilainen käytetty soijapapuruoka, lisää osteokalsiinin karboksylaatiota ja vahvistaa luustoa. Sen kulutus on myös yhdistetty pienempään murtumariskiin.


K-vitamiinilta puuttuu ravitsemussuositus

K-vitamiinille ole ei annettu Suomessa ravitsemussuositusta. Melko usein kuitenkin mainitaan riittävää saantia (AI) koskeva amerikkalainen arvio, joka on miehille 120 mikrogrammaa ja naisille 90 mikrogrammaa vuorokaudessa. Nämä luvut perustuvat kuitenkin pelkästään K-vitamiinin tarpeeseen veren hyytymistekijöiden muodostamiseksi; ne eivät riitä maksan ulkopuolisten kudosten tarpeisiin. On osoitettu, että saataessa K-vitamiinia riittävästi veren hyytymistä varten 20–30 prosenttia osteokalsiinista jää yhä karboksyloitumatta.

Viralliselle suositukselle olisi selvä tarve, kun otetaan huomioon K-vitamiinin tärkeä tehtävä osteoporoottisten murtumien ja verisuonten kalkkiutumisen ehkäisyssä. Osteoporoosi ja sepelvaltimotautihan ovat Suomessa merkittäviä kansansairauksia, joiden ehkäisemiseksi tulisi tehdä kaikki voitava.

K-vitamiinin merkitystä osteoporoosin ehkäisyssä on luultavasti väheksytty sen vuoksi, että sillä ei ole kovinkaan paljon vaikutusta luun mineraalitiheyteen varsinkaan ravinnosta saatavina määrinä (Booth 2000). K-vitamiinin hyödyt luustolle välittyvät kuitenkin myös muulla tavoin. Vaikkakin luuntiheydellä on yleisesti ottaen merkitystä osteoporoottisen murtuman riskitekijänä, vaikutusta on myös luun laadulla, jota K-vitamiini viimeisten tutkimusten mukaan parantaa (Atkins 2009).

Yhden biologisen merkkiarvon ei siis pitäisi antaa johtaa harhaan, vaan olennaista ovat päätetapahtumat, eli esimerkiksi ehkäistyt lonkkamurtumat.

Tilanne on verrattavissa kolesteroliin sydäntaudin riskitekijänä. Vaikka tiedetään, että kalansyönnillä ei ole juurikaan vaikutusta kolesteroliin, siitä saatavat omega-3-rasvahapot vähentävät sydäntautitapausten määrää muilla tavoin.


Suurin osa suomalaisista kärsii piilevästä K-vitamiinin puutteesta

Finravinto 2007 -tutkimuksessa suomalaisten keskimääräinen K-vitamiinin saanti oli vain 91 mikrogrammaa päivässä, iäkkäillä naisilla jopa vielä vähemmän: vain 79 mikrogrammaa. Myös nuorilla miehillä, vähän koulutetuilla sekä Itä- ja Pohjois-Suomessa sen saanti jäi hyvin matalaksi.

K-vitamiinin saanti on Suomessa niin vähäistä, että se riittää juuri veren hyytymistekijöiden muodostumiseen. Maksan ulkopuolisten kudosten tarpeisiin sitä tarvitaan kuitenkin enemmän, ja jos niiden tarpeita ei tyydytetä, on K-vitamiinitutkijoiden mukaan kysymys subkliinisestä eli piilevästä K-vitamiinin puutteesta (Cranenburg 2007).
Suomalaisten keskimääräinen K-vitamiinin saanti on huolestuttavan vähäistä, koska samantasoinen saanti on väestötutkimuksissa yhdistynyt korkeaan murtumariskiin.

Esimerkiksi amerikkalaisessa 10-vuotisessa seurantatutkimuksessa K-vitamiinin alimpaan viidennekseen kuuluneilla saanti oli alle 109 mikrogrammaa päivässä – eli samaa luokkaa kuin suomalaisilla keskimäärin – ja heillä oli 1,4-kertainen lonkkamurtuman riski sitä enemmän saaneisiin nähden (Feskanich 1999).

Toisessa amerikkalaistutkimuksessa K-vitamiinin eniten saaneeseen neljännekseen kuuluneilla oli puolestaan 65 prosenttia alempi lonkkamurtumariski verrattuna vitamiinia vähiten saaneeseen neljännekseen (Booth 2000).

Useissa tutkimuksissa on lisäksi osoitettu, että K-vitamiinin saantia lisäämällä voidaan vähentää murtumariskiä lisäävän vajaasti karboksyloituneen osteokalsiinin (ucOC) määrää. Näin ollen pitäisi olla selvää, että suomalaisten K-vitamiinin saantia tulisi lisätä tuntuvasti.

Tärkeä keino siinä olisi riittävän korkean K-vitamiinisuosituksen sisällyttäminen suomalaisiin ravitsemussuosituksiin. Onhan ravitsemussuosituksilla tärkeää ohjaavaa vaikutusta laitosruokailuun, ja sen lisäksi suositukset heijastuvat myös muun väestön syömiseen.

K-vitamiinia on kahta ravinnossa esiintyvää muotoa, K1-vitamiinia eli fyllokinonia sekä K2-vitamiinia, jotka ovat menakinoneja. K1-vitamiinia on pääasiassa vihreissä vihanneksissa ja kasviöljyissä. K2-vitamiinin parhaita lähteitä ovat tietyt kypsytetyt juustot, kuten Edam ja norjalainen Jarlsberg-juusto.

Ylivoimaisesti paras K2-vitamiinin lähde on kuitenkin japanilainen soijapapuruoka natto, mutta sen syöminen vaatii ennakkoluulottomuutta ja lisäksi sitä saa toistaiseksi Suomessa vain yhdestä japanilaisesta kaupasta (Tokyokan Helsingissä).

Myös broilerissa ja kalkkunassa on melko runsaasti K2-vitamiinia. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan näyttöä, että niiden sisältämät lyhyempiketjuiset K2-vitamiinin muodot (pääasiassa MK-4) vähentäisivät osteoporoottisten murtumien riskiä tai verisuonten kalkkiutumista pieninä ravinnosta saatavina määrinä.


Tämän verran tarvitset K-vitamiinia päivässä

K1-vitamiinin ravitsemuksellisen saannin kohdalla tulisi tavoitella vähintäänkin määrää, joka on väestötutkimuksessa vähentänyt murtumariskiä tuntuvasti eli 250 mikrogrammaa päivässä. Samalla tulisi antaa myös K2-vitamiinin saantia koskeva suositus verisuonten kalkkiutumisen ehkäisemiseksi ja suomalaisten yhä korkean sydäntautikuolleisuuden alentamiseksi. K2-vitamiinin saannin tulisi olla vähintään 50 mikrogrammaa päivässä.

Nämä määrät, 250 mikrogrammaa K1-vitamiinin osalta ja 50 mikrogrammaa K2-vitamiinia K2-vitamiinin osalta, ovat samoja, joita myös K-vitamiinitutkijat Cees Vermeer ja Karly Hamulyák ovat suositelleet ravinnosta saatavaksi määräksi (Vermeer 2004). Määrät ovat myös realististisesti saavutettavissa, sillä ne vastaavat ylimmän neljänneksen saantia hollantilaisessa väestössä:

"These are compelling reasons to increase our vitamin K intake to at least the intake found in the highest quartile of the general population, which in the Netherlands is about 250 µg day for vitamin K1 and 50 µg day for vitamin K2." (emt.)

Käytännössä tässä suositeltuun K1-vitamiinin saantiin päästään sillä, että syödään annos parsakaalia, lehtikaalia tai pinaattia päivittäin. Myös lehtisalaatin syöminen on hyvin suositeltavaa. Näistä saamme samalla muitakin terveydelle tärkeitä ravintoaineita ja fytokemikaaleja, kuten esimerkiksi silmiä suojaavia karotenoideja ja syöpää ehkäisevää sulforafaania. Näitä ruokia suosiessamme tulemme myös syöneeksi enemmän ristikukkaisia vihanneksia ja tummanvihreitä lehtivihanneksia, joiden runsaampi käyttö on yhdistetty tutkimuksissa esimerkiksi pienempään aivohalvausten, sydäntaudin ja syöpäriskiin.

Suositeltuun K1-vitamiinin saantiin päästään sillä, että syödään annos parsakaalia, lehtikaalia tai pinaattia päivittäin.

K-vitamiinin reilu saantisuositus parantaisi myös aivan olennaisesti laitosruokailun tasoa. Pakottaisihan se lisäämään juuri sellaisten terveellisten ruoka-aineiden käyttöä, joita laitosruoasta usein puuttuu.

Ravitsemussuosituksia uudistetaan kuitenkin jähmeästi, joten luuston kannalta riittävää K-vitamiinisuositusta jouduttaneen odottamaan vielä pitkään. Sillä aikaa jokainen voi itse lisätä K1-vitamiinin saantiaan syömällä päivittäin enemmän mainittuja tumman vihreitä vihanneksia.

K2-vitamiinin saannista voimme huolehtia kätevästi syömällä hieman Edam-juustoa ja normaalirasvaista viiliä (rasvattomassa viilissä ei K-vitamiinia Fineli-tietokannan mukaan ole ja jogurtissa sitä on vain hyvin vähän). Maitotuotteiden kokonaismäärää ei ole kuitenkaan tarpeen lisätä, sillä kalsiumin saanti on suomalaisilla yleisesti ottaen runsasta.

Varfariinia (Marevan ja rinnakkaislääkkeet) verenohennuslääkkeenä käyttävien ei pidä lisätä K-vitamiinin saantiaan omin päin, vaan mahdollisesta lisäämisestä tulee sopia lääkärin kanssa.

Kirjoittajalla ei ole yhteyksiä K-vitamiinin valmistukseen, markkinointiin tai myyntiin.
Mainittakoon vielä lopuksi, että K-vitamiinin lisäksi on myös muita varjoon jääneitä ravintoaineita, joilla on merkittävää vaikutusta osteoporoottisten murtumien ehkäisyssä. Kirjoitan myös niistä uudessa Luusto lujaksi elämäntavoilla -kirjassani.

Tämän kirjoitukseni aiempi versio on julkaistu aiemmin ravitsemusterapeutti Reijo Laatikaisen Pronutritionist-sivustolla vieraskirjoituksena. Olen päivittänyt kirjoitusta siihen verrattuna.

Lähteitä:
Apalset EM, et al. Intake of vitamin K1 and K2 and risk of hip fractures: The Hordaland Health Study. Bone. 2011 Aug 2.

Atkins GJ, et al. Vitamin K promotes mineralization, osteoblast-to-osteocyte transition, and an anticatabolic phenotype by {gamma}-carboxylation-dependent and -independent mechanisms. Am J Physiol Cell Physiol. 2009 Dec;297(6):C1358-67.

Booth SL, et al. Dietary vitamin K intakes are associated with hip fracture but not with bone mineral density in elderly men and women. Am J Clin Nutr. 2000 May;71(5):1201-8.

Cheung AM, et al. Vitamin K supplementation in postmenopausal women with osteopenia (ECKO trial): a randomized controlled trial. PLoS Med. 2008 Oct 14;5(10):e196.

Cockayne S, et al. Vitamin K and the prevention of fractures: systematic review and meta-analysis of randomized controlled trials. Arch Intern Med. 2006 Jun 26;166(12):1256-61.

Cranenburg EC, et al. Vitamin K: the coagulation vitamin that became omnipotent. Thromb Haemost. 2007 Jul;98(1):120-5.

Feskanich D, et al. Vitamin K intake and hip fractures in women: a prospective study. Am J Clin Nutr. 1999 Jan;69(1):74-9.

Iwamoto J, et al. Role of vitamin K2 in the treatment of postmenopausal osteoporosis. Curr Drug Saf. 2006 Jan;1(1):87-97.

Mawatari T, et al. Effect of vitamin K2 on three-dimensional trabecular microarchitecture in ovariectomized rats. J Bone Miner Res. 2000 Sep;15(9):1810-7.

Luukinen H, et al. Strong prediction of fractures among older adults by the ratio of carboxylated to total serum osteocalcin. J Bone Miner Res. 2000 Dec;15(12):2473-8.

Schurgers LJ, et al. Matrix Gla-protein: the calcification inhibitor in need of vitamin K. Thromb Haemost. 2008 Oct;100(4):593-603.

Seibel MJ, et al. Serum undercarboxylated osteocalcin and the risk of hip fracture. J Clin Endocrinol Metab. 1997 Mar;82(3):717-8.

Vergnaud P, et al. Undercarboxylated osteocalcin measured with a specific immunoassay predicts hip fracture in elderly women: the EPIDOS Study. J Clin Endocrinol Metab. 1997 Mar;82(3):719-24.

Vermeer C, Hamulyák K. Vitamin K: lessons from the past. J Thromb Haemost. 2004 Dec;2(12):2115-7.

K-vitamiinitutkijan haastattelu K-vitamiinin hyödyistä

K2-vitamiini on aihe, josta kirjoitin ensimmäisen kerran blogissani jo vuonna 2007 tässä artikkelissa. Alla olevilla parilla videolla hollantilainen K-vitamiinitutkija, tohtori Leon Schurgers kertoo K-vitamiinin hyödyistä. Ensimmäisessä osassa hän puhuu K-vitamiinista yleisesti, hyödyistä luustolle ja turvallisuudesta. Video alkaa parilla norjalankielisellä lauseella mutta jatkuu englanninkielisenä.



Videon toisessa osassa Schurgers käsittelee K2-vitamiinin hyötyjä verisuonten kalkkiutumisen ehkäisemisessä mutta palaa uudelleen hyötyihin luustolle, kun häneltä kysytään, sopiiko K-vitamiini myös lapsille. Schurgers puhuu erityisesti K2-vitamiiniravintolisän hyödyistä, mutta K2-vitamiinia saa myös ravinnosta. Sen paras lähde on japanilainen soijapapuruoka natto, mutta melko runsaasti sitä on myös kypsytetyissä juustoissa, erityisesti edamissa ja norjalaisessa jarlsbergjuustossa.



Varfariinilääkitystä (Marevan) käyttävien ei pidä lisätä K-vitamiinin saantia sopimatta siitä lääkärin kanssa.

Facebookissakin on nyt Aamiainen ruohikolla -sivu, jolla seuraan tuoreimpia ravitsemusuutisia. Usein postitan ainoastaan blogin Facebook-sivulle, joten julkaisen siellä paljon sellaista uutta aineistoa, jota ei löydy täältä. Kannattaa siis liittyä sivun seuraajaksi.

Rasvahappo joka suojaa verisuonia kalkkiutumiselta

Verisuonten kalkkiutuminen, K2-vitamiini ja D-vitamiini ovat hakusanoja, jotka blogini kävijälaskureiden perusteella ovat kiinnostaneet monia lukijoita. Monipuolistaakseni kuvaa siitä, miten verisuonten kalkkiutumista voidaan ehkäistä, pidän tarpeellisena kirjoittaa vielä yhdestä tekijästä, jolla ilmeisestikin voidaan ehkäistä verisuonten kalkkiutumista hyvin tehokkaasti, jo aiemmin mainittujen lisäksi.

Se tekijä on linoleenihappo. Se on ravinnon rasva, jota ruokavalioissamme on pääasiassa alfalinoleenihappona, joka on omega-3-rasvahappo. Ruuissamme on lisäksi pieniä määriä gammalinoleenihappoa, joka on omega-6-rasvahappo.

Vuonna 2005 julkaistussa tutkimuksessa runsaampi linoleenihapon saanti ruokavaliosta oli voimakkaassa yhteydessä vähäisempään verisuonten kalkkiutumiseen. Tutkitut jaettiin viiteen eri ryhmään heidän saamansa linoleenihapon määrän mukaan. Eniten linoleenihappoa ruuastaan saaneilla havaittiin peräti 65 prosenttia vähemmän verisuonten kalkkiutumista linoleenihappoa vähiten saaneisiin verrattuna.

Eniten linoleenihappoa käyttäneiden saanti oli tässä tutkimuksessa keskimäärin 1,25 grammaa päivässä. Sen saavuttamiseksi tarvitaan vajaa 1 ruokalusikallinen rypsiöljyä tai noin ½ teelusikallista pellavansiemenöljyä päivässä. Ylenmääräiseen alfalinoleenihapon nauttimiseen en näe kuitenkaan aihetta.

Tutkimus puoltaa epäsuorasti rypsiöljyn käyttöä ruokaöljynä ja miksei myös rypsiöljypohjaisen margariinin käyttöä. Jos käytetään pääasiassa oliiviöljyä (kuten itse teen), on pidettävä huolta siitä, että alfalinoleenihappoa saadaan riittävästi muista lähteistä, esimerkiksi mainitusta pellavansiemenöljystä tai saksanpähkinöistä, koska oliiviöljyssä tätä rasvahappoa ei ole käytännössä lainkaan.

Gammalinoleenihappoa saadaan ruuasta vain hyvin vähän. Sen käytöstä ravintolisänä voi olla lisähyötyä. Jos niin tehdään, olisi tärkeää kuitenkin pitää huolta siitä, että samalla saadaan riittävästi kalan pitkäketjuisia omega-3-rasvahappoja, EPA:a ja DHA:ta.

Lähde:

Djoussé L et al. Dietary Linolenic Acid Is Inversely Associated With Calcified Atherosclerotic Plaque in the Coronary Arteries. Circulation. 2005 Jun 7;111(22):2921-6.

Yhdistelmähoito vähensi valtimoiden kalkkiutumista

Valtimoiden ja sydämen aortan kalkkiutuminen on plakin muodostumisesta suhteellisen riippumaton prosessi. Siihen ei vaikuta esimerkiksi kolesterolin alentaminen statiinilääkityksellä, vaan tarvitaan muita keinoja.

Joulukuussa julkaistussa pienessä tutkimuksessa on nyt havaittu, että aggressiivisella yhdistelmähoidolla voidaan vähentää verisuonten kalkkiutumista useimmilla hoidetuista. Tutkimukseen osallistui 45 henkilöä, joilla tutkimuksen alkaessa oli havaittavissa verisuonten kalkkiutumista. Heitä hoidettiin yhdistelmäterapialla, jonka osatekijöitä olivat statiinilääkitys, niasiinilisä, omega-3-lisä ja ruokavalioneuvonta. Sen lisäksi potilaat saivat huomattavan runsasta D3-vitamiinilisää, jolla tavoiteltiin peräti vähintään 125 nmol/l (50 ng/mL) suuruisia seerumin D-vitamiinitasoja.

Noin puolentoista vuoden hoidon jälkeen kolesteroli- ja triglyseridiarvot olivat parantuneet huomattavasti, mutta sen lisäksi myös verisuonten kalkkiutuminen oli vähentynyt tuntuvasti lähes puolella hoidetuista.

Verisuonten kalkkiutumisen väheneminen oli todennäköisesti seurausta ennen kaikkea huomattavan suuren D-vitamiinilisän käytöstä. Silti en suosittele, että lukijani omin päin lähtisivät käyttämään aivan niin suurta D-vitamiinilisää, että sillä voitaisiin ylläpitää tutkimuksessa tavoiteltuja tasoja.

D-vitamiinin lisäksi myös K2-vitamiinista on selvää hyötyä verisuonten ja aortan kalkkiutumisen ehkäisemisesssä. Siitä on näyttöä niin väestötutkimuksista kuin eläinkokeistakin. Nykyään pystytään myös selittämään niitä mekanismeja, joilla K2-vitamiini kalkkiutumista ehkäisee, kuten olen tässä blogissanikin aiemmin kertonut. Nyt puheena ollutta tutkimusta johtanut sydänlääkäri William Davis kirjoittaa muuten Track Your Plaque -sivuillaan myös K2-vitamiinin hyödyistä, vaikka sitä ei käytettykään tässä tutkimuksessa.


Lähde:

Davis W et al. Effect of a Combined Therapeutic Approach of Intensive Lipid Management, Omega-3 Fatty Acid Supplementation, and Increased Serum 25 (OH) Vitamin D on Coronary Calcium Scores in Asymptomatic Adults. Am J Ther. 2008 Dec 15; [Epub ahead of print]

Toinen laiminlyöty vitamiini

Aihe josta nyt kirjoitan, ei ole mitään ravitsemusfriikkien hifistelyä tai hienosäätöä, vaan oikeasti tärkeä. Yleensäkin yritän kirjoittaa tässä blogissa ainoastaan tärkeistä ravintoon ja terveyteen liittyvistä kysymyksistä.

D-vitamiiniakin pahemmin suomalaisessa ravitsemuksessa on ehkä laiminlyöty eräs toinen vitamiini — K-vitamiini. Hiljattain julkistetun Finravinto 2007 -tutkimuksen mukaan suomalaisten K-vitamiinin saanti on noin 80-100 mikrogrammaa, hieman eri ikäryhmästä, sukupuolesta ja asuinpaikasta riippuen. Se on vähän, mutta niukkaan saantiin ei tutkimuksessa kiinnitetty silti mitään huomiota.

K-vitamiinille ei ole Suomessa edes virallista saantisuositusta; Finravinto-tutkimuskaan ei mainitse sellaista. Silti K-vitamiini on terveydellemme hyvin merkityksellinen. Yleensä tiedetään parhaiten, että K-vitamiinia tarvitaan veren hyytymiseen. Suomalaisten keskimääräinen saanti riittääkin juuri ja juuri siihen.

K-vitamiinilla on elimistössä kuitenkin myös monia muita tärkeitä tehtäviä, joista suoriutumiseen suomalaisten nykyinen saanti ei täysin riitä. K-vitamiinista riippuvaisia proteiineja (mm. osteokalsiini ja matriksi Gla -proteiini) tarvitaan muun muassa kollageenin muodostumiseen luustossa ja verisuonten kalkkiutumisen ehkäisemiseen. Jotta elimistö voisi suoriutua niistä hyvin, K-vitamiinia tarvitaan nykyistä saantia huomattavasti enemmän niin vihreistä kasviksista kuin tietyistä eläinkunnankin tuotteista.

Mitä hyötyä K-vitamiinin suuremmasta saannista olisi?

K-vitamiinien runsaamman saannin on osoitettu olevan yhteydessä vähäisempään verisuonten kalkkiutumiseen, pienempään osteoporoottisten murtumien riskiin, pienempään eturauhassyöpäriskiin ja nyt aivan viimeksi vähäisempään insuliiniresistenssin riskiin iäkkäillä miehillä, mikä edelleen saattaa vähentää diabetesriskiä. Näistä syistä K-vitamiinin riittävään saantiin pitäisikin kiinnittää virallisella taholla parempaa huomiota. Suositus K-vitamiinin korkeammasta saannista parantaisi samalla myös vihreiden kasvisten sisältämien muiden arvokkaiden ravintoaineiden (folaatti, luteiini, zeaksantiini) saantia.

Paljonko on riittävästi?

Virallisten suositusten muuttumista odoteltaessa jokainen voi oma-aloitteisesti pitää huolta K-vitamiinin paremmasta saannista. Hollantilaiset tutkijat Schurgers ja Vermeer arvioivat, että K-vitamiinista riippuvaisten proteiinien pitämiseksi hyvässä iskussa K1-vitamiinia tarvitaan vähintään 250 mikrogrammaa ja K2-vitamiinia vähintään 50 mikrogrammaa päivässä. Käytännössä tämän määrän K1-vitamiinia saa esimerkiksi parista lehdestä lehtikaalia (40 g), annoksesta pinaattia (70 g) tai isosta annoksesta parsakaalia (n. 200 g). Päivittäisen K2-vitamiinin saa sisällyttämällä ruokavalioon hieman Edam-juustoa (myös broilerissa ja kalkkunassa on K2-vitamiinia, mutta viimeisimpien tutkimusten mukaan se on vähemmän hyödyllisessä muodossa). Mainittujen juustojen määrien ei tarvitse olla suuria. Paras K2-vitamiinin lähde on kuitenkin japanilainen soijapapuvalmiste natto.

K-vitamiini kestää hyvin varastointia, esimerkiksi pakastamista, sekä kuumentamista ruoanlaiton yhteydessä. K-vitamiini on arka valolle.

Huom. Jos käytät verenohennuslääkkeitä, kuten Marevania, K-vitamiinia ei pidä lisätä ruokavalioon omin päin, ilman keskustelua lääkärin kanssa.

Syventävää tietoa:

K-vitamiinitutkija Leon Schurgersin englanninkielinen online-luento K-vitamiinista.

Terhi Koivu-Tikkanen. Determination of phylloquinone and menaquinones in foods by HPLC. Academic disseration. Helsinki 2001 (pdf-tiedosto).

Kolesteroli ja verisuonten kalkkiutuminen

NewsTarget.com-nimisellä sivustolla kirjoitetaan tällä viikolla aiheesta, jota minäkin olen jo käsitellyt tässä blogissa: verisuonten kalkkiutumisesta sydäntaudin riskitekijänä. Kirjoittajana on Bill Sardi, joka on useita asioita kriittisesti arvioiva toimittaja. Poleemisesti hän uudessakin jutussaan asettaa kolesterolin ja verisuonten kalkkiutumisen vastakkain, mutta aivan tarpeetta. Tosiasiassa perinteistä ateroskleroottisten plakkien muodostumista ja verisuonten kalkkiutumista pidetään toisistaan jossain määrin riippumattomina prosesseina, kuten asiaa sivuava artikkeli kertoo. Ihanteellista olisi ehkäistä molempia.

Kalkkiutumisen ehkäisijöinä Sardin artikkelissa tuodaan esille D-vitamiini, magnesium, K-vitamiini sekä C-vitamiini. Itse korostaisin näistä K-vitamiinin ja erityisesti K2-vitamiiin merkitystä. Se nimittäin pitää huolta matriksi Gla -proteiinin karboksylaatiosta eli käytännössä sen toimintakykyisyydestä. Tämä proteiini on pääasiallinen pehmeiden kudosten (esimerkiksi verisuonten ja aortan) kalkkiutumista ehkäisevä proteiini.

K1-vitamiinia on eniten vihreissä vihanneksissa; pinaatti, parsakaali ja persilja ovat sen hyviä lähteitä. Tehokkainta verisuonten kalkkiutumisen ehkäisemisessä K-vitamiini on kuitenkin K2-vitamiinina, jota on länsimaisissa ruokavalioissa terveellisimmissä muodoissaan eniten juustoissa. Juustoista paras valinta K2-vitamiinin lähteenä on Edam-juusto. Aivan omaa luokkaansa K2-vitamiinin lähteenä on kuitenkin natto, joka on japanilainen soijapavuista Bacillus subtilis var. natto -bakteerikannalla käytetty ruoka. Nattoa voi Helsingissä ostaa Tokyokan-nimisestä ruokakaupasta Annankadulta.

Verenohennuslääkkeitä käyttävien ei pidä lisätä K-vitamiinia ruokavalioonsa ilman keskustelua lääkärin kanssa.

Vitamiini joka estää verisuonten kalkkiutumista

Hollantilaisessa vuonna 2004 julkaistussa Rotterdamin tutkimuksessa havaittiin, että K2-vitamiinia eniten ruoastaan saaneilla oli 50 prosenttia alempi riski kuolla sepelvaltimotautiin kuin sitä vähiten saaneilla. Ruokavaliossa yleisemmällä K1-vitamiinilla ei vastaavaa vaikutusta havaittu.

K2-vitamiinin hyödyt vahvistettiin sittemmin eläinkokeilla. Niissä rotille syötettiin ensin sellaista ruokaa, joka kulutti loppuun niiden K-vitamiinivarastot. Sen seurauksena tietyt K-vitamiinista riippuvaiset elimistön proteiinit eivät olleet enää toimintakykyisiä, mikä johti valtimoiden pahaan kalkkiutumiseen. Samalla osoitettiin, että K2-vitamiini pystyi täysin estämään valtimoiden kalkkiutumisen, mutta K1-vitamiinilla ei vastaavaa vaikutusta ollut.

Myöhempi Maastrichtin yliopiston tutkimus paljasti, että K2-vitamiini ei ainoastaan pysäytä valtimoiden kalkkiutumista, vaan se voi myös vähentää sitä. Tuloksista kerrottiin tieteellisessä Blood-lehdessä. K2-vitamiinia runsaasti sisältävällä ravinnolla kyettiin vähentämään sydämen aortan kalkkiutumista rotilla, joiden verisuonet jo olivat kalkkiutuneet. K2-vitamiini vaikuttaa siten, että se aktivoi erään tärkeän proteiinin (matriksi Gla-proteiini). K2-vitamiinin ansiosta tämä proteiini saa ikään kuin kourat, joilla se voi estää kalsiumin kiinnittymisen valtimoiden seinämiin.

Verisuonten ja sydämen aortan kalkkiutuminen on sydäntautien uusi riskitekijä, josta Time-lehti kirjoitti vuonna 2005 otsikolla Do You Know Your Calcium Score? (Tunnetko kalsiumarvosi?). Ja tämän kalkkiutumisen estämisestä K2-vitamiinilla on nyt siis kysymys.


Parhaimmat K2-vitamiinin lähteet

Länsimaisissa ruokavalioissa parhaimpia K2-vitamiinin lähteitä ovat etenkin kypsytetyt juustot, erityisesti Edam-juusto. Siihen K2-vitamiinia on muodostunut maitohappokäymisen seurauksena. Maidossa ei K2-vitamiinia sen sijaan juuri ole. Maitotuotteiden käyttö ranskalaiseen tapaan juustoina saattaakin olla paljon terveellisempää kuin Pohjoismaissa yleinen maidon juominen. Juuston lisäksi myös kalkkunassa ja broilerissa on kohtalaisen paljon K2-vitamiinia. Viimemainituissa se on kuitenkin sellaista muotoa (MK-4), joka ei ole elimistölle läheskään yhtä hyödyllinen kuin naton ja kypsytettyjen juustojen sisältämät pitkäketjuisemmat K2-vitamiinin muodot (esim. MK-7).


Avattu nattopakkaus sinappeineen ja soijakastikkeineen. Kuva JH

Täysin omaa luokkaansa K2-vitamiinin lähteenä on kuitenkin natto, joka on japanilainen soijapavuista käyttämällä valmistettu perinneruoka. Nattoa, jota syödään nykyisin Japanissa 7,5 miljardia (sic!) pakkausta vuodessa, voi ostaa Tokyokanista, joka on Helsingissä Annankatu 24:ssä.

K2-vitamiinia on olemassa myös ravintolisänä. Niissä se on joko menakinoni-4:nä tai menakinoni-7:nä, joka on natossakin esiintyvä luonnollinen muoto. Menakinoni-7-muotoisena K2-vitamiini on kaikkein tehokkainta, koska sen puoliintumisaika elimistössä on erittäin pitkä, noin kolme vuorokautta. Siten jo suhteellisen pienillä ravintolisäannoksilla, esimerkiksi 45 mikrogrammalla menakinoni-7-muotoista K2-vitamiinia päivässä, voidaan pitää huolta K-vitamiinista riippuvaisten proteiinien hyvästä karboksylaatiosta (eli hyvästä toimintakyvystä).

Huom! Verenohennuslääkkeitä käyttävien tulee keskustella lääkärinsä kanssa ennen K-vitamiinin lisäämistä ruokavalioon tai sen käyttöä ravintolisänä.

Viite:

Detrano R et al. Coronary Calcium as a Predictor of Coronary Events in Four Racial or Ethnic Groups. N Engl J Med. 2008 Mar 27;358(13):1336-45.