Painonhallintaa vai elämänhallintaa? — Aika uudistaa ajatuksia painonpudottamisesta (vieraskirjoitus)

valokuva Milko Konttinen

Tämän vieraskirjoituksen on laatinut laillistettu ravitsemusterapeutti, TtM, Leena Putkonen, joka työskentelee tällä hetkellä lähinnä työterveyshuollossa Terveystalo Vaasassa ja Tampereella. Koska hänen tutkijahenkiset kollegansa jaksavat onneksi keskustella sosiaalisessa mediassa ravinnon terveysvaikutuksista mikrotasolla, on hän päättänyt keskustella syömisestä mikrouuni-jääkaappi-pääkoppa-tasolla. Tai poiketa siltäkin akselilta ihan sivusuun, kuten hän itse sanoo.

Käsi ylös, kuka ei tiedä, että aamiaisen väliin jättäminen on huono tapa? Tai että on todennäköistä, että vyötärönympärys alkaa paisua, jos joka päivä syö iltapäiväkahvilla munkkipossun? Suklaalevy iltapalana on varmasti kaikkien mielestä painonhallinnan kannalta huono tapa. Mutta se voi tuntua auttavan elämänhallinnassa — edes hetkellisesti. Miksi muuten valitsisimme väsyneenä kaupassa sen suklaalevyn ja samalla ajattelisimme, että kunhan vain saan lapset nukkumaan, palkitsen itseni siitä, että jaksoin tämänkin päivän ahertaa arjen askareissa?

Kaadamme itsellemme ison lasin viiniä ja napostellemme lempijuustojamme suolakeksien kera television ääressä ja ajattelemme, että nyt olen turvassa ja kaikki on hyvin. Viinilasillinen jos toinenkin rentouttaa ja ”nostaa arjen yläpuolelle”. Tai sitten hieman suorasukaisemmin nappaamme pullon kossua ja jaamme sen viikonlopulle kuin karkkipussin sisällön konsanaan. Tuntuu, että ihmiset hakevat tapaa pelastautua omasta elämästään ruoan tai nautintoaineiden käytön kautta. Hurja ajatus. Vaikka suurin osa pystyy nimeämään myös elämään iloa tuovia ajatuksia, niin tahti on vain liian kova nauttimaan niistä ilon hetkistä, kun ne kohdalle osuvat.

Olen vastaanotollani kuullut, miten ylipaino on aiheuttanut erilaisia harmituksen aiheita ja itsesyytöksiä. Listalla ensimmäisenä on yleensä, että ei jaksa tehdä asioita (täytä rinkka 20 kg:lla kiviä ja ala kivuta portaita tai lähde lenkille), ei saa kengännauhoja kiinni (siispä Crocsit — nyt myös talvimallina) ja että henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtiminen on nolottavan vaikeaa. Suomalaiset taitavat olla aika ujoja, mutta uskoisin, että jos ihmiset kehtaisivat, he kertoisivat myös siitä, miten ylipaino vaikuttaa seksuaalisuuteen. Lisäksi erittäin moni haluaa huolehtia terveydestään itsensä ja läheisten takia. Ajatuksen tasolta käytäntöön siirtäminen vain tuntuu olevan kovin vaikeaa. Terveydestä huolehtiminen siirtyy to do -listalla aina alemmaksi akuutimpien tehtävien alta.

Työssäni ravitsemusterapeuttina puhun ison osan ajasta muusta kuin ruosta. Tätä puolta tuo myös kokeneempi kollega Anette Palssa esille omassa, varsin realistisessa blogitekstissään, johon on helppo samaistua. Ihmettelin ensin jutun otsikkoa, mutta sitten hokasin, että noinhan se parhaimmillaan on. Eli oma otsikkoni olisi ”Ravitsemusterapeutti ei väsy. Paitsi joskus, jos ei ole lomaillut tosi pitkään aikaan.” Niin kuin jokainen normaali psyykellä siunattu ihminen. Herkästi käy nimittäin niin, että sitä alkaa väsyneenä miettiä suklaalevyjä ja viinilasillisia, oli syömisen ammattilainen tai ei.

Miten kiire ja painonhallinta sitten käytännössä nivoutuvat yhteen? Kiireessä nukkuu vähän ja aina väsyttää. Luultavasti stressitaso on korkealla jatkuvasti. Henkinen stressi tulkitaan elimistössä pitkälti kuten fyysinenkin stressaava uhkatilanne. Elimistö ajattelee, että nyt on ne kuuluisat ”pahat päivät” ja pitää kiinni varareservistään kiinni viimeiseen asti.

Väsyneenä myös tuntuu, että on pakko napostella jotain, jotta pysyy hereillä. Tai jatkuvasti on tunne, että pitäisiköhän syödä, niin saan lisää energiaa ja jaksan tehdä vielä päivän loppuun. Tarve syödä, vaikka passiivisesti istuu paikallaan eikä lisäenergian tarvetta varmasti ole. Joskus kiireen takia päivän syömiset jäävät välistä ja iltaisin vietetään tunteja popsien ja nautiskellen suolaista ja makeaa vuorotellen. Vähän niin kuin joulun pyhinä. Hetkellistä olotilan- ja elämänhallintaa.

Kiire synnyttää herkästi oman ihmislajinsa. Puhun ihmisistä, jotka suorittavat syömistä. Se joukko ihmisiä, jonka sisällä tuntuu olevan varsinainen kieltojen, rajoitusten ja sääntöjen superego.

”Nyt ei saa syödä perunaa.”
”Minun pitäisi käydä joka ilta lenkillä.”
”Lopetin makean syömisen 10 vuotta sitten. En voi ottaa yhtään. Jos otan, niin tiedän, että en voi hallita syömistäni. Silti tätä ylipainoa vaan on.”

Jostain syystä ihmiselämän eräästä suurimmasta riemusta, hyvästä ruoasta ja syömisestä, on tullut halujen ja kieltäymysten taistelukenttä. En tiedä, milloin näin on käynyt, mutta ainakin sellaisen käsityksen omien vanhempieni puheista saan, että ei tällaista ajattelua ole kovin pitkään ollut ilmoilla. Tainnut heidän aikaan vielä mennä ”sitä syötiin, mitä oli”- periaatteella. Toisaalta ruoalla kikkailu on eräs kontrollin muoto. Se antaa onnistumisen tunteita siitä, että ”hah, pystyn kontrolloimaan edes jotain osaa hektisestä elämästäni!” Pettymys vain on aika kova, jos ja kun kontrolli pettää. Patrik Borg puhuu niin kirjoissaan kuin blogissaan usein hyvästä syömisestä. Siihen osana kuuluu joustavuus ruokavalinnoissa.

Syyllistyminen ei myöskään kuulu ruokailuun missään muodossa. Minä ainakin mussuttelen suklaamuffinssini hyvällä ruokahalulla, jos semmoista yllättäen vierailulla tarjotaan, vaikka ”suunnitellut” sitä päivän aikana syövänikään. On aika häkellyttävää tajuta, että vastaanotolla ajattelutapaani eivät kaikki edes ymmärrä. Useat ihmiset ovat siinä uskossa, että kun oikein tsemppaa hampaat irvessä, paino putoaa. Niin, voi se pudota ja useimmilla se tulee takaisin. Voisi loogisesti ajatella, että jos on kovasti ”tsempattu” useita kertoja ja silti ylipainoa on 30 kiloa, tekniikka ei toimi. Silti ihmisten tuntuu olevan kauhean vaikea vapauttaa ajatuksiaan totutusta. Tai ehkä juuri siitä syystä. Joutuu ajattelemaan, joutuu hakemaan ratkaisuja ongelmien alleviivaamisen sijaan ja joutuu keskittymään siihen, ettei pingota. Paradoksaalista, tiedän.

Keskusteluun painonhallinnasta on tullut myös käsite tietoisesta syömisestä, eli englanniksi mindful eating. En ole siihen hurjan syvällisesti ehtinyt paneutumaan, mutta ilokseni Jan Chozen Baysin Mindful Eating -kirjaa lukiessa havahduin siihen, miten monesta asiasta olin samaa mieltä ja mistä olin jo asiakkaiden kanssa keskustellut. Laihdutus ja pysyvä painonhallinnan saavuttaminen perinteisin keinoin (kalori-kaloriton-mauton) on tullut tiensä päähän. Ei sillä laihdu. Tai laihtuu sillä, mutta löytääkö sillä hyvä syömisen ilon? Siitä en menisi takuuseen. Sen sijaan ruoan arvostaminen enemmän, syömisen äärellä rauhoittuminen ja elimistömme viesteille herkistyminen voi tässä meitä auttaa. Puhun meistä, koska itsekin tutustuin äskettäin uuteen minääni. Sellaiseen, joka söi sydän-nälkäänsä kaikkea, mutta mistään ei tullut kylläinen ja hyvä olo, vaikka fyysinen nälkä oli tyydytetty monta ruokalajia sitten. Lusikalliset eivät lakanneet ennen kuin selvitin itselleni sydän-nälän syyn.

Ravitsemusterapeutin painajainen on kanssaihminen, joka on ”sumutettu” uskomaan, että nappi tai kolmekymmentä päivässä pitää kunnon kansalaisen kipittämässä oravanpyörässä entistä tarmokkaammin. Silloin on vaikea kuunnella ja kuulla, mitä tietoisella läsnäololla tai syömisellä voitaisiin saavuttaa. Moni kokee, että ei ole aikaa itseensä panostamiselle tai painonpudotusprojektille. Sen sijaan toivotaan, että olisipa vielä yks pilleri — sellainen, josta löytyisi ratkaisu laihduttamiseen. Sitä odotellessa voisi kuitenkin miettiä, jospa kokeilisikin tutustua kunnolla itseensä, hidastaa kiirettä keinolla millä hyvänsä ja alkaa etsiä tasapainoista suhdetta syömiseen ja itsestä huolehtimiseen. Pilleri-ratkaisu on tylsä, elämä ei.

Painonhallinta ei kuitenkaan ole pelkästään yksilötason juttu. Ainakin siitä tulisi keskustella myös yhteiskunnallisena asiana — meidän kaikkien asiana painoindeksiin tuijottamatta. Nykyinen elinympäristömme on kuin suuren suuri rottakoe siitä, kenen hermot kestää kaikkia ruokaärsykkeitä ja passiivisiksi rakennettuja yhteisöjä. Kuka sortuu keksipakettivuoren kohdalla? Kenen jääkaapin ovi narahtaa, kun mainoksissa kerrotaan, kuinka äsken ahmitun ähkyn saa pois jogurtilla? Siis syömällä lisää. Todella loogista. Tämä on käsitteenä niin hauska (saa syödä vielä vähän lisää hyvällä omatunnolla), että onhan sitä pitänyt itsekin kokeilla. Omakohtaiset kokemukset olivat huonot. Lisäämällä reilun kuupallisen lisää sulateltavaa elimistöön, en alkanut taianomaisesti voimaan paremmin. Ruoan keskittyminen ja hinnoittelu ovat myös yhteisiä asioita, jotka vaikuttavat yksilötason valintoihin.

Luonnollisesti on hyvä, että on jonkin verran käsitystä siitä, mitä suuhunsa tulisi laittaa ja harhakäsityksiä tulee herkästi, kun mediasta tulee joka viikko vähän eriävää tietoa siitä, mitä pitäisi syödä. Vastaanotolla onkin mukavinta, kun voi keskustellen kertoa, mitkä asiat merkkaavat ja mistä ruokavalinnoista ei tarvitse niin stressata. Kuten Jan Chozen Bays toteaa Mindful eating -kirjassaan, vanhat tavat ruokailupulmien ratkomiseen eivät toimi — oli kyse liiallisesta tai muuten vääristyneestä syömisestä. Markkinamiehet eivät ehkä tästä näkökulmasta tykkää, sillä silloinhan syötäisiin vähemmän ja laadukkaammin. Toisaalta toivoisi, että ihmiset määräisivät miten elämäänsä elävät, eivät markkinat. Ruoka on hyvä renki, mutta huono isäntä. Siitä saa nauttia ja iloita ilman kurttuotsaisuutta, mutta samalla sen tulisi palvella meitä eikä niin, että me alamme uhrata ajatuksiamme ja elämämme tyystin ruoalle. Kiireen (pysyvään) katkaisuun ehdottaisinkin reipasta urheilua työpäivän päätteeksi kullekin mieluisalla tavalla ja sen jälkeen ruoanlaittoa rauhassa perheen tai ystäväpiirin kanssa, rupattelua ja maailman parantamista vaikkapa sen viinilasillisen ääressä. Pientä kiireen vastaista kapinahenkeä kehiin!